Syyllisyys on tunne, jota meistä lähes jokainen kantaa, mutta harva osaa päästää siitä irti.
Se voi syntyä teoista, sanoista, valinnoista tai jopa siitä, että on joskus elänyt tavalla, jota ei enää tunnista omakseen.
Mä tiedän, miltä se tuntuu.
Miltä tuntuu herätä aamulla ja tuntea rinnassa paino, joka ei lähde pois.
Se tunne, että on jollain tavalla pilannut jotain, rikkonut jotain, eikä ansaitse enää vapautta tai onnea.
Pitkään mä ajattelin, että syyllisyys oli mun rangaistus.
Että jos mä kärsin tarpeeksi, voisin ehkä hyvittää menneet.
Että kipu tekee musta jotenkin paremman ihmisen.
Mutta se ei ollut totta.
Syyllisyys ei muuta mitään.
Se ei korjaa menneitä, se ei palauta sitä mitä tapahtui, se vain sitoo meidät kiinni siihen hetkeen, josta meidän pitäisi päästä eteenpäin.
Syyllisyys on kuin näkymätön reppu, jota kannetaan selässä joka päivä.
Ja mitä pidempään sitä kantaa, sitä raskaammaksi se muuttuu.
Lopulta se vie tilan kaikelta muulta: ilolta, keveydeltä, toivolta.
Mieli alkaa uskoa, että se on osa identiteettiä – “mä oon se, joka mokasi”.
Mutta se ei ole totta.
Syyllisyys ei ole kuka sä olet. Se on tunne, joka kertoo vain siitä, että sä välität.
Kun alkaa päästää siitä irti, ei tarvitse kieltää sitä, mitä on tapahtunut.
Ei tarvitse teeskennellä, ettei olisi tehnyt virheitä.
Voi myöntää ne, ottaa vastuun ja silti päättää, että ei elä enää niiden vankina.
Sillä vapautuminen ei tarkoita unohtamista, vaan hyväksymistä.
Se tarkoittaa, että antaa itselleen luvan olla ihminen, joka on tehnyt virheitä ja silti ansaitsee hyvän elämän.
Mä opin sen kantapään kautta.
Opin, että anteeksianto ei aina ala muista, se alkaa itsestä.
Siitä, että voi sanoa itselleen: “Mä en enää halua kantaa tätä.”
Ja askel kerrallaan se paino alkaa keventyä.
Tulee hetkiä, jolloin huomaa hengittävänsä vähän vapaammin.
Että voi hymyillä ilman, että menneisyys kuiskaa heti korvaan.
Syyllisyydestä vapautuminen ei tapahdu hetkessä.
Se vaatii rehellisyyttä, halua kohdata se tunne ja lempeyttä itseä kohtaan.
Mutta mä voin luvata, se on sen arvoista.
Kun oppii katsomaan itseään myötätunnolla, alkaa nähdä sen, mitä syyllisyys on yrittänyt peittää: että sä oot edelleen arvokas.
Että sä oot edelleen tässä.
Ja että sulla on oikeus mennä eteenpäin.
Jos sä kannat vielä jotain, mistä et ole päästänyt irti, niin ehkä nyt olisi sen aika.
Ei siksi, että se olisi helppoa.
Vaan siksi, että sä ansaitset sen keveyden, joka tulee, kun ei enää kanna kaikkea yksin.
– Maisa
