Mitä jos ensimmäinen askel ei olekaan ryhtiliike – vaan lupa hellittää?

Missä tahansa kohtaa vuotta, arkea tai elämää moni aloittaa muutoksen samalla ajatuksella: nyt pitää skarpata, tehdä paremmin, olla parempi versio itsestä. Että pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja onnistua kerralla. Ei virheitä, ei lipsumisia.

Mutta pysyvä muutos ei synny puristamalla. Eikä sillä, että vaadit itseltäsi enemmän kuin keneltäkään muulta.

Ensimmäinen askel on oikeasti paljon yksinkertaisempi ja lempeämpi. Se on lupa pysähtyä ja hengittää. Lupa katsoa itseä vähän uudella tavalla: miten mä voisin tukea itseäni, sen sijaan että painan itseäni koko ajan alemmas?

Mä puhun paljon lempeydestä, koska tiedän mitä tapahtuu, kun sitä ei ole. Oon itse ollut se tyyppi, joka aloittaa dieetin maanantaina ja kaatuu torstaina. Se tyyppi, joka yrittää tehdä kaiken täydellisesti ja pettyy itseensä heti kun elämä tulee väliin. Ja siitä tulee helposti ajatus, että vika on minussa.

Mutta ei se ole sinussa. Se on siinä tavassa, jolla olet yrittänyt muuttua.

Me yritetään liian usein aloittaa jostain, joka ei sovi meidän elämään. Sellaisesta mallista, joka toimii paperilla, muttei todellisuudessa. Ei ainakaan silloin, kun on työ, lapset, arki, väsymys ja se tavallinen elämä mukana.

Lempeys ei tarkoita luovuttamista. Se tarkoittaa, että lopetat taistelemisen itseäsi vastaan. Se tarkoittaa, että et odota itseltäsi täydellisyyttä, vaan sellaista muutosta, joka kulkee käsi kädessä sun oikean arjen kanssa.

Ja kun ihminen alkaa toimia näin, kaikki muuttuu.

Lempeys arkisissa hetkissä näyttää usein tosi pieneltä. Aamupalalta, joka ei ole täydellinen, mutta pitää sut käynnissä. Viiden minuutin kävelyltä, joka tuntuu mitättömältä, mutta on oikeasti askel eteenpäin. Siltä, että uskallat pysähtyä lepäämään silloin kun väsyttää etkä pakota itseäsi jaksamaan.

Se ei ole heikkoutta. Se on viisautta. Ja se on yksi tärkeimmistä taidoista, joita pysyvä muutos vaatii.

Mä näen tätä asiakkaissa jatkuvasti. Kun he lopettavat itsensä rankaisemisen, he alkavat onnistua. Kun he antavat itselleen luvan aloittaa pienesti, he saavat tuloksia, jotka oikeasti pysyvät. Kun he hyväksyvät sen, että he ovat ihmisiä – ei koneita – koko hyvinvointi alkaa vahvistua.

Kysyn sulta nyt yhden kysymyksen:
Mitä sä voisit tänään tehdä niin, että huominen olisi vähän kevyempi?

Ei mitään suurta. Ei mitään, mitä pitäisi suorittaa. Jotain pientä. Jotain lempeää. Jotain, mikä tuntuu sulta itseltä.

Muutos syntyy siitä, että alat kohdella itseäsi niin kuin kohtelisit ystävää, joka tarvitsee tukea. Et vaatisi häneltä täydellisyyttä. Et sanoisi hänelle, että kaikki pitää tehdä kerralla. Sä sanoisit: ota pieni askel. Pidä itsestä huolta. Sä riität.

Sama pätee suhun.

Jos tuntuu, että olet vuosia yrittänyt ja aina palannut samaan pisteeseen, aloita tästä:
lopeta taisteleminen itseäsi vastaan.

Mä kuljen siinä mielelläni sun rinnalla. Mun valmennuksessa ei ole sääntölistoja eikä rajoituksia. On vain pieniä, lempeitä tekoja, joista syntyy isoja tuloksia ajan kanssa.

Yksi askel.
Sitten toinen.
Ja jossain kohtaa huomaat, että muutos ei enää tunnu pakottamiselta vaan ihan uudelta tavalta elää.

– Maisa