OMA KOKEMUS PÄIHDERIIPPUVUUDESTA

Muutos on mahdollinen – kun sitä oikeasti haluaa

Moni ajattelee, että tulevaisuus määrittyy sen mukaan, millaiseen perheeseen on syntynyt. Että hyvä perhetausta tarkoittaa hyvää elämää, ja vaikea tausta johtaa vaikeuksiin. Mutta elämä ei mene aina niin.

Mä synnyin rakastavaan perheeseen. Mun vanhemmat oli hyviä, välittäviä ihmisiä. Ja silti musta tuli narkkari ja alkoholisti.

Tartuin kaljapulloon ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Olin silloin koulukiusattu – mua pilkattiin ylipainon ja perheen uskonnollisen taustan takia. En osannut käsitellä niitä tunteita. Alkoholi vei pahaa oloa hetkeksi pois. Se turrutti. Ja se tuntui vähän vaaralliselta, jännittävältä – ehkä siksikin se houkutti.

Kunnolla humalaan päädyin pian sen jälkeen. Join silloisen ystäväni kanssa, joka ei ole enää elossa. Muistan kun hän sammui ja pelkäsin, että hän kuoli. Se pelotti, mutta samaan aikaan se tunne – humalatila – jäi koukuttamaan. Siitä alkoi mun alamäki.

Yläasteella join jo koulussa. Kerran toin luokkaan “kaljaa” vesipullossa, ja rehtori tuli hakemaan mut kesken tunnin – isä mukana. Mä näin hänen katseestaan sen kysymyksen: Mikä sua vaivaa, Maisa?

Alkoholi teki musta väkivaltaisen. Sain tuomioita pahoinpitelyistä, ja isä oli mun mukana käräjillä, koska olin alaikäinen. Vanhemmat teki kaikkensa – mutta mikään ei pysäyttänyt mua. Sitten tuli kannabis. Ja 17-vuotiaana kovemmat huumeet. Ensimmäinen kerta suonensisäisesti tapahtui Tampereen rautatieaseman vessassa. Sen jälkeen olin koukussa – aineisiin ja piikittämiseen.

Kun täytin 18, muutin pois kotoa. Elämässä ei ollut enää rajoja. Muutin Valkeakoskelle, tapasin lapseni isän, ja ympärillä oli porukkaa, joiden kanssa käyttö oli arkea. Raskausaikana palasin vanhemmilleni, ja sain pidettyä itseni irti huumeista. Mutta kun vauva syntyi, olin kahden viikon päästä taas neula kädessä. Riippuvuus oli niin syvä, ettei edes äitiys pystynyt rikkomaan sitä.

Päihteet oli arkea. Aineita oli kotona tai haettiin, jos ei ollut. Lapsen isä joutui vankilaan, ja jäin yksin vauvan kanssa. Lastensuojeluun tuli ilmoituksia, mutta osasin peittää kaiken. Näin jälkeenpäin mietin – miksei kukaan ottanut lasta pois? Mä menin vauvan kanssa mihin sattuu. Hän oli välillä mun mukana todella turvattomissa tilanteissa. Lopulta, kun lapsen isä lähti uudelle pitkälle vankilareissulle, mun vanhemmat sanoi: nyt riittää. Joko sä tuut kotiin tai me haetaan lapsi pois. Tulin. Mutta lipesin takaisin Toijalaan piikittämään aina kun pääsin. Kun mun asunto sieltä lopulta vietiin, jäin pysyvästi Loimaalle ja lopetin huumeet.

Sitten aloin juomaan. Koska ajattelin, että alkoholi on sallittu. Juominen riistäytyi käsistä. Olin väkivaltainen, sekoilin, uhkailin – kaikki mun pahoinvointi purkautui ulos. Opiskelin kampaajaksi ja muutin Tampereelle. Hetken näytti paremmalta. Mutta uusi kaupunki toi takaisin vanhat kuviot – päihteet, piikittäminen, ahdistus. Ja lapsi oli edelleen mukana tässä kaikessa.

Viimeisinä vuosina ennen hoitoon menoa yritin monta kertaa päättää päiväni. Olin väsynyt, hajalla, toivoton. Oikeus otti lopulta lapsen pois vuonna 2009, isälleen, joka oli siihen mennessä päässyt kuiville. Sen jälkeen putosin lopullisesti. Käytin kaikkea, mikä eteen tuli. Ja toivoin vaan, että loppu tulisi. Viimeisenä yönä soitin äidilleni. Sanoin, että en enää jaksa elää. En kuitenkaan enää jaksanut edes yrittää kuolla – olin niin loppu. Seuraavana päivänä vanhemmat tuli hakemaan mut ja vietiin Lapualle Minnesota-hoitoon. Oli 9.2.2010. Ja se oli mun alku.

Autossa matkalla hoitoon ajattelin, että mun elämä on pelkkää paskaa. Että mä en koskaan voi olla onnellinen. En edes tiennyt mitä se tarkoittaa. Mutta tiesin, että olin voimaton päihteiden edessä. Ja että halusin muutosta.

Tänä päivänä mä elän raitista elämää.
Raittiutta, joka on jatkunut jo yli 15 vuotta.
Ja se on mulle kaikki.

Minnesota-hoito toimi mulle. Se oli mun ensimmäinen ja viimeinen. Mä päätin, että haluan raittiuden, ja mä päätin pitää siitä kiinni. Raittius ei ole helppoa, mutta se on yksinkertaista – jos sä oikeasti haluat sen.

Mä oon kiitollinen mun perheelle, Jumalalle ja kaikille, jotka tuki mua silloin kun en itse jaksanut.

Mä tiedän miltä tuntuu, kun ei jaksa. Kun kaikki näyttää toivottomalta.
Mutta mä myös tiedän, että muutos on mahdollinen.
Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Jos sä tunnistat itsesi tästä – tai tunnet jonkun, joka taistelee – laita mulle viestiä. Ei tarvitse pärjätä yksin.

– Maisa