Syömishäiriö

Oma tarinani lyhyesti syömishäiriöstä.

Tuntuu tarpeelliselta kirjoittaa tämä kirjoitus omasta kokemuksestani syömishäiriön kanssa. Olen sairastanut syömishäiriön sekä toipunut siitä ammattiavun turvin.

Elämääni on varjostanut myös päihteet isossa määrin ja sivuan tässä myös niitä, mutta kirjoitan niistä sitten erikseen oman kirjoituksen.

Olin pienenä pullea tyttö ja minua kiusattiin siitä koulussa. En kyennyt käsittelemään tunteitani joita seurasi siitä kiusaamisesta, joten turvauduin jo 12 vuotiaana pulloon. Se tunti tosi hyvältä vaihtoehdolta ja sen avulla sain tukahdutettua ikäviä tunteita.

Samaan aikaan, ehkä vuoden myöhemmin kyllästyin olemaan pullea, sillä kiusaaminen jatkui ja halusin muutosta, joten alotin laihduttamisen. Se alkoi heti tosi rajulla otteella ja koitin olla syömättä ensin yhden päivän, kunnes nopeasti huomasin että se ei ollut hyvä idea ja että en pysty olemaan ilman ruokaa.

Se johti taas siihen että koitin epätoivoisesti tarkkailla syömisiäni ja kun siinä pystyin, niin se ruokki sitä fiilistä että jes, tämä on sellainen jonka mä hanskaan.

Aika nopeasti sain tiputettua kiloja niin paljon että kun menin kahdeksannelle luokalle kouluun, niin pojat alkoi huudella ja olla mun perässä. Se tuntui hyvältä, ainakin hetkellisesti.

Mulla oli kuitenkin tosi paha tyhjiö mielessä ja musta tuntui tosi pahalta. Siihen ei ollut mitään varsinaista syytä sillä kotiolot olivat hyvät eikä mikään muukaan pitänyt olla huonosti, olinhan laihduttanut itseni nätiksi. Jostain syystä kuitenkin mulle alkoi alkoholi maistua tosi isoissa määrin ja huomasin olevani jo päihdekierteessä yläasteella, oli humalassa myös koulussa. Se taas tarkoitti sitä että paino alkoi jälleen palata koska mun kaikki energia sekä mielenkiinto oli päihteissä niin ei siinä jäänyt aikaa millekkään muulle. 

Yläasteen viimeisen luokan luokkakuva näytti mielestäni kauhealta, olin jälleen pullukka. Menin yläasteen jälkeen kokkikouluun ja aloitin jälleen kovan laihduttamisen ja ruoka pyöritti pahasti mieltä. Syömiseni oli kaikkea muuta kuin normaalia tuolloin, myös juominen oli vahvasti kuvioissa mukana ja tottakai vaikeutti mun suhdetta ruokaan.

Amiksessa ollessani tajusin että hei, mä voi oksentaa kaiken syömäni ruuan ulos ja siitä lähtikin ihan valtava ahmimis-oksentamis putki.

Aika nopeasti opettaja ja lähimmät koulukaverit huomasivat sen. En yhtään ihmettele sitä sillä en kovin salassa sitä pystynyt tekemään, vaikka olisin halunnut, koska se oli tosi hävettävä asia että tein sellaista. Myös äitini kysyi asiasta, mutta kiistin ja kielsin sen olemassaolon.

Kun paljon ahmii ja oksentaa niin se alkaa käymään keholle tosi kuluttavaksi toiminnaksi ja ennen kaikkea se käy mielelle, niin kävi myös mulle.

Oksentelu loppui hetkeksi 17 vuotiaana kun kuvaan tulivat kovat huumeet, aloin heti ensimmäisestä päivästä lähtien käyttämään huumeita suoraan piikillä suoneen. Sitä kesti lukuisia vuosia ja sen aikana syömishäiriö oli taustalla, mutta kun huumeita ei ollut saatavilla niin silloin oli syöminen. Kun huumeita ei ollut saatavilla niin tuntui siltä että tipuin ihan valtavaan tyhjiöön ja en kestänyt omaa oloa, joten oireilin hyvin voimakkaasti ruualla, ahmin ja oksensin.

Olin tosi tyytymätön itseeni ja mulla oli vääristynyt kehonkuva. Kun aloin käyttämään huumeita niin ruokahalu lähti ja oli helppoa olla syömättä päiväkausia, jolloin painokin putosi reippaasti, mutta ei kuitenkaan koskaan niin paljon että olisi voinut painosta huomata tai arvailla elintapaani.

Kun huumeiden käyttö loppui ja siirryin alkoholiin, olin edelleen tyytymätön itseeni ja painokin nousi heti kun lopetti huumeiden käytön. Olin jälleen siinä pisteessä että piti syömisiä kontrolloida. Olin tosi pettynyt itseeni ja ruoskin ja rääkkäsin itseäni hullun lailla, olin mielestäni ansainnut sellaisen käytöksen itseäni kohtaan. Se jotenkin auttoi mua selviytymään elämässä. Päihteet oli kuitenkin sen verran paljon kuvioissa että ruuan ja liikunnan kanssa rääkkääminen ei ollut ihan päivittäistä.

Kun sitten vihdoin pääsin päihteistä eroon vuonna 2010, niin aloin hyvin nopeasti jälleen kontrolloimaan syömisiä ja nyt kun ei ollut päihdettä saatavilla eikä sekoittamassa elämää ja tekemisiä niin pystyi antamaan kaikkensa syömiselle.

Olin päihdehoidossa 28vrk ja kun sieltä pääsin kotiin, niin aloin heti kontrolloimaan syömisiä. Samaan aikaan aloitin suhteen joka oli kaikkea muuta kuin terve. Kumppani arvosteli mun ulkonäköä ja kaikkea minussa niin se varmasti osaltaan myös vauhditti ahdistusta sekä turvautumista ahmimiseen sekä oksentamiseen.

Se oli aika hurjaa aikaa. Mulle syöminen ja häiriintyminen syöminen oli keino kontrolloida ikäviä tunteita sekä myös itseäni ja se oli oiva keino peitellä omia heikkouksia myös. Kivaa se ei ollut sillä se kulutti ihan valtavan paljon kehoa ja mieltä. Muistan kuinka oksentelin jopa kymmenen kertaa päivässä ja makasin vessan lattialla ja pelkäsin että mun sydän pysähtyy ja kuolen siihen paikkaan.

Se ei kuitenkaan saanut mua lopettamaan toimintaa. Joka ilta kun menin nukkumaan ahmimisen ja oksentelun jälkeen niin ajattelin että huomenna mä en enään tee noin, mutta kun tuli se huomen, huomasin olevani samassa tilassa tekemässä tismalleen samoja asioita, eli en pystynyt lopettamaan toimintaa se oli pakonomaista. 

Hain ensimmäisen kerran apua 34 vuotiaana syömishäiriöön, olin silloin ollut 2v raittiina. Aika nopeasti halusin muutosta ja olin mennyt niin huonoon kuntoon mielenterveydeltäni että olin jo hautomassa itsemurhaa. Pelästyin sitä itse, sillä vaikka olenkin ollut päihdehistorian aikana tosi itsetuhoinen, tiesin sen että en uskaltaisi päättää päiviäni tai niin ajattelen nyt jälkeen päin. Eihän sitä tiedä vaikka joskus joku pilleri olisikin ollut liikaa ja en olisi tässä enään tätä kirjoittamassa.

Ajattelin että nyt on paha tilanne koska olen päästäni selvä ja ajattelen näin synkästi. sain ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen masennuslääkkeet. Aloitin ne sillä ajattelin että ne helpottaa oireita, mutta siinä kävikin niin että mun oireet lisääntyi ja oksentelin vielä enemmän, mutta sillä erotuksella että nyt mikään ei tuntunut miltään ja se oli ihan karsea olotila.

Muutin Tampereelta Helsinkiin ja halusin lopettaa lääkkeet. Kerkesin olla muutaman viikon uudessa kaupungissa kun olin jälleen ahminut ja oksentanut itseni näännyksiin ja makasin vessan lattialla ja itkin, ajattelin että nyt tämä saa riittää. Soitin siskolleni joka asui silloin myös Helsingissä ja hän tuli viemään mut Auroran sairaalan päivystykseen. Muistan kuinka itkin lääkärille ja sanoin että mä tapan itseni jos ette ota mua tänne sisään. Pääsin sisään ja sieltä kolmen päivän päästä pääsin avo-osastolle Laakson sairaalaan. Se oli käänteen tekevä mun toipumiselle, sain siellä oireilun poikki. Oli ihan mahtavaa kun pääsin eroon oksentelusta.

Kun pääsin kolmen viikon päästä sieltä pois, niin aika nopeasti jatkoin oksentelua, koska olin yksin. En myöskään osannut syödä ahmimatta ja koska mulla oli vääristynyt kehonkuva ja lihomisen pelko, en uskaltanut syödä ja sen vuoksi sama homma jatkui.

Kun olin Laakson sairaalassa tapasin nykyisen mieheni Eeron. Eero kävi mun kanssa syömishäiriökeskuksessa lääkärin luona ja hänelle on jäänyt lääkärin sanat mieleen. Syömishäiriö on hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus ihan niinkuin päihdeongelma. Oli tosi hävettävää ymmärtää että mulla oli kaksi sairautta joita häpesin ihan valtavasti. Sen vuoksi en halunnut mennä syömishäiriön hoitoon tarkoitettuihin vertaisryhmiin. Kävin paljon muissa vertaisryhmissä ja niissä joskus jotain puhuin myös syömishäiriöstä, mutta en kovin paljon.

Halusin muutosta todella paljon. Muutin 2013 syksyllä Porvooseen Eeron kanssa ja siitä lähti mun toipuminen kunnolla käyntiin.

Pääsin psykoterapiaan sillä oli ollut raittiina jo yli 3 vuotta, siellä lähdettiin hoitamaan mun kehittymätöntä tunne-elämää joka vaikutti todella paljon myös syömiskäyttäytymiseen.

Otin myös siihen aikaan itselleni valmentajan joka antoi mulle ohjeen siitä miten paljon pitää syödä päivässä, jotta pääsee yli kierteestä. Koska mulla oli kova lihomisen pelko, se ohje oli tosi hyvä sillä uskalsin pikku hiljaa syödä tarvittavan määrän päivässä ilman että lihon. 

Alussa tuli tosi paljon retkahduksia ja se oli tosi ankeeta. Välillä musta tuntui siltä että tästä ei tule mitään, mutta halusin kuitenkin uskoa tulevaan ja muutokseen sekä jostain sain voimia jatkaa pitkäjänteisesti tekemistä ja toipumista.

Vähän kerrallaan, askel askeleelta se alkoi tuottamaan tulosta ja jossain vaiheessa huomasin että en ole enään pitkään aikaan ahminut ja oksentanut. Se tuntui tosi hyvältä ja tajusin silloin että mä toivun tästä.

Olen tehnyt käsittämättömän paljon töitä tämän sairauden eteen jotta olen siitä toipunut ja se on vienyt vuosia aikaa.

Päihteet jätin kerrasta enkä ole kertaakaan ratkennut, kiitos siitä Jumalalle ja kaikille läheisille ja niille jotka mahdollistivat mun raittiuden.

Ajattelin että syömisen kanssa menee samalla tavalla, mutta kun ei mennyt niin se oli tosi kova isku vasten kasvoja, mutta näin jälkeenpäin ymmärrän sen tosi hyvin että en olisi mitenkään muuten voinut toipua. Kaiken sen piti tapahtua mikä tapahtui sillä se on vahvistanut ja valmistanut musta tällaisen joka tänä päivänä olen.

Olen kiitollinen siitä että olen saanut elää raittiina jo yli 15 vuotta ja syömisen kanssakin on mennyt hyvin jo useita vuosia.

Muutos on mahdollinen jos sitä oikeasti haluaa ja sen eteen on valmis tekemään töitä!

Kuulostaako tutulta?

jos sulla on ongelmia syömisen kanssa tai ruoka pyörittää mieltä, laita rohkeasti viestiä niin katsotaan mitä voidaan asialle tehdä.

-Maisa