Voiko syömishäiriöstä toipua?

Tässä minun tarinani lyhyesti syömishäiriön osalta. Tulen kirjoittamaan siitä enemmän tekstejä, sillä se on niin laaja sairaus ja toipuminen siitä on tosi hidasta, tai ainakin itsellä oli.

Olen sairastunut syömishäiriöön jo nuorena. Olen ollut pienenä ylipainoinen ja olen siitä kärsinyt. Koulussa on kiusattu ja haukuttu läskiksi. Kiusaaminen saikin minut suivaantumaan niin, että ajattelin, ”kyllä minä vielä noille kiusaajille näytän, että kuka tässä on läski.” ja aloin laihduttamaan. Olin silloin seitsemännellä luokalla koulussa.

Tein todella radikaaleja muutoksia syömisessä ja vähensin sitä tosi paljon ja muistaakseni otin myös hieman liikuntaa siihen mukaan, mutta sen muistan, että ihannoin sitä olotilaa kun minulla oli nälkä. Tuo jo itsessään kertoo sen, että tein vääriä asioita. Laihdutin yhden kesän aikana 10kg ja seuraavana syksynä kun koulu alkoi, niin kiusaajat olivatkin hiljaa ja jopa kehuivat minua, olin tosi hyvilläni siitä ja mielessäni ajattelin, että ”hah hah, sain teidät hiljaiseksi ja minä voitin.”

Siihen aikaan minulla oli jo alkoholi vahvasti elämässä mukana ja ryyppäsin jo paljon, sillä seurauksella, että lihoin taas. Olin todella ahdistunut ja muistan kuinka inhosin itseäni.

Kun sitten hain ammattikouluun ysin jälkeen kokkipuolelle, niin silloin aloin taas laihduttaa. Muistan kuinka koulussa leivottiin kaikkia herkkuja ja mä en syönyt niitä. Kävin vaan polttamassa paljon tupakkaa ja muistan että nautin siitä tunteesta kun pystyn kontrolloimaan tekemisiäni. Olin niin sanotusti kova tyyppi omasta mielestäni. Laiduttaminen johti siihen, että en osannut sitä lopettaa ja sitten jo huomasinkin itseni ahmimassa ruokaa ja herkkuja. Silloin tajusin, että ”hei, minähän voin oksentaa kaiken syömäni ulos, ja niin siitä lähti aika voimakas syöksykierre syömishäiriön syövereihin, olin silloin 17v.

Hyvin nopeasti olin jo siinä pisteessä, että ahmin ja oksensin monta kertaa päivässä. Silloin en pystynyt mitenkään hallitsemaan syömistäni. Äiti huomasi sen ja otti asian puheeksi, kielsin kaiken ja sanoin, että ei minulla ole mitään ongelmaa.

Myös silloin tuli ns. kovat huumeet alkoholin rinnalle ja hyvin nopeasti huumeet meni alkoholin ja oksentelun ohi ja syömishäiriö jäi taustalle. Päihteitä ei aina ollut saatavilla ja kun niitä ei ollut, niin silloin syömishäiriö nosti päätään. Mä ahmin ja oksensin. Mä en tehnyt sitä vain kerran, vaan kun ahminta tuli päälle, niin en pystynyt sitä pysäyttämään ja siinä kävikin niin, että mä ahmin ja oksensin niin kauan että kroppa alkoi jo laittamaan vastaan.

Vasta kun raitistuin vuonna 2010, niin silloin syömishäiriö nosti uudestaan päätään ja aika nopeasti olin siinä pisteessä mihin olin sen kanssa jäänyt. Oksentelu alkoi, niin että se oli ensin vain viikonloppuisin, mutta sitten hyvin nopeasti se oli jo päivittäistä. Kävin Tampereella asuessani lääkärissä ja lääkäri kirjoitti mulle masennuslääkettä jonka pitäisi ehkäistä ja vähentää ahmimisen tarvetta. Se vasta olikin hirveä kokemus, mikään ei tuntunut miltään ja ahmiminen vain lisääntyi.

Muistan kun muutin Helsingin keskustaan yksin ja silloin mulla työpäivän jälkeen aika kului niin, että mä söin ja oksensin. Söin ja oksensin niin monta kertaa, että nukahdin vessan lattialle pöntön viereen. Se oli aivan hierveää, keho oli aivan sekaisin ja syyllisyys ja häpeä oli aivan järkyttävää.

Jostain sain voimia mennä lääkäriin ja halusin kierteen poikki, muistan kuinka minun teki mieli kuolla ja sanoin lääkärille, että tapan itseni jos hän lähettää minut kotiin, se oli aivan hirveetä paskaa.. Pääsin sisälle osastolle ja sain oksentelun poikki. Sain myös asiakkuuden syömishäiriökeskukseen ja siellä kävin terapiassa hetken aikaa. Muutettuani Porvooseen jäi syömishäiriökeskuksessä käynti, en kokenut saavani siitä kovinkaan hyvää apua. se tarkoitti sitä, että oksentelu jatkui. Hakeuduin Porvoossa mielenterveyspolille ja sieltä sain lääkärin joka hoiti mun asioita hienosti ja passitti mut terapiaan. Aloitin 2013 ratkaisukeskeisen psykoterapian ja siellä kävin kaksi vuotta, se oli ihan ratkaiseva apu mun ongelmiin. Siinä rinnalla mulle auttoi se, kun olin ottanut itselleni valmentajan joka kertoi minulle, kuinka paljon pitää syödä päivässä. Mulla se lihomisen pelko oli aivan valtava ja se ohjasi mun tekemistä niin että en uskaltanut syödä tarpeeksi kunnollista ruokaa ilman että lihoan. Pieniä retkahduksia on tullut matkan aikana ja uskonkin niin että se kuuluu asiaan. Aika on auttanut siihen ja se että itsellä on ollut suunnattoman suuri halu ja motivaatio toipumiseen. Syömishäiriöstä voi toipua jos riittävästi sitä haluaa ja on valmis ottamaan apua vastaan.

Tänä päivänä elän täysin normaalia elämää ja koen olevani taas vähän vahvempi ihminen. Olen elänyt jo monta vuotta täysin ilman syömishäiriön tunteita, ajatuksia ja toimintaa. Toki mun pitää olla hereillä tuon asian kanssa, syömishäiriö on helppo kutsua takaisin, jos ei hoida itseään.

Jos sinulla heräsi jotain ajatuksia tämän asian tiimoilta tai painit itse tämän kaltaisten asioiden kanssa, laita viestiä tai soita, autan mielelläni.

Maisa